<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Paino aamulla: 77,0 kg

Pahinta päivässä: Väsymys

Parasta päivässä: Ei mikään

 

Olin aamulla ihan kuitti. Täysin kuollut. Menin suhteellisen aikaisin nukkumaan. Heräsin viime tingassa, jotta ehdin duuniin kahdeksaksi. Palaveri aamulla OK, vaikka olin väsynyt. Kaikki sen jälkeen tasaista paskaa, sain aikaiseksi asioita, mutta mikään ei tunnu miltään.

 

Luultavasti tässä juomakierteissä elämässä yksi paha sivujuonne onkin kyvyttömyys tuntea mitään. Kaikki energia selvin päin menee juomisen peittelyyn, väsymyksen peittelyyn, huonon omatunnon häivyttämiseen, itsetuhoisten ajatusten tuhoamiseen jne. Ja lopulta elämä on elettävä kuten tämä päivä – sekunti kerrallaan tuntematta yhtään mitään.

 

Pitää ruveta käymään AA-ryhmissä monena iltana viikossa. Sunnuntailla pötkin tiistaihin. Ei hyvin mene. Mutta sehän nyt ei ole yllätys.

 

Sitä kuitenkin ihmettelen, että mitä miehet ajattelevat. Kun olin nuori, hoikka ja raitis, minua ei piirittänyt kukaan - itse sain mieheni pokata. Nyt olen 37, 77 ja alkoholisti ja minua piirittää ties vaikka ketkä. Tämänkin aamuinen asiakas (mies) lähettää heti palaverin jälkeen tekstiviestin: ”Melkein tekisi mieli sanoa, että oli ihana nähdä, mennäänkö huomenna aamukahville?”. Mitä minä sen kanssa menen aamukahville – ei meillä huomenna liiketoimia ole suoritettavana! Ja luonnollisesti tyyppi on tahollaan varattu kuten minäkin… Ja luonnollisesti hän tietää sen – kahvilla on jo käyty.

 

Mitä helvettiä nyt pitäisi tehdä?

1.       Vastata ettei mennä ja mahdollisesti menettää kaupat,

2.       olla vastaamatta mitään ja leikkiä, että viesti ei tullut perille ja mahdollisesti menettää kaupat

3.       mennä (kymmenettä kertaa) ja todennäköisesti saada kaupat.

Kommenttejanne kaivataan!

 

Oma moraali ja selkäranka on tosi löysä – tiedän – mutta niin on helvetti tavallisella suomalaisella miehelläkin!

 

Tarina eletystä elämästä liittyen yllä olevaan: Olin hieman yli parikymppinen ja sinkku. Usean vuoden ajan seurustelin satunnaisesti jonkun kanssa. Käytännössä seurustelukumppani olivat naimisissa olevia miehiä, joilla oli pieniä lapsia. Siitä huolimatta yksikin seurusteli kanssani kuukausitolkulla, matkustelimme yhdessä Suomessa ja ulkomailla, nukuimme yhdessä vähintään parina yönä viikossa jne. Seurustelusuhde kuitenkin päättyi pian sen jälkeen, kun hän tuli luokseni yöksi suoraan sairaalasta, jossa hänen vaimonsa oli synnyttämässä heidän ensimmäistä lastaan. Sitten en enää kestänyt toisen naisen roolia! (Enkä sitä, että koskaan en olisi siihen mieheen voinut luottaa.) (Joskaan en enää luota tippaakaan erityisesti itseeni – silloin en vielä ollut minä nyt. Ja nykyiseen verrattuna pidin itsestäni huomattavasti enemmän). Mutta näitä tarinoita riittää – minulla ja muilla.

 

Luoja minulla on ikävä lasta. Onneksi tulee huomenna mökiltä. Onneksi on perjantaina vapaata ja viikonlopuksi lähdemme kahdestaan Puuhamaahan ja muihin peuhumaihin. Kerran kesässä.

 

Harmi vaan, että matkan takia sunnuntain AA jää väliin ja seuraavaa viikkoa pitää todella pelätä. Pitää löytää se uusi ryhmä toiseksi ryhmäksi. Pitää päästä useammin ryhmään. Pitää kitua vielä puoli vuotta ennen, kun saan ajokortin (menetetty keväällä törkeän rattijuoppouden takia) takaisin.

 

Tiivistettynä kaikki vaikeudet tässä ankeassa arjessa liittyvät alkoholiin. Tuskin pettäisin selvin päin, tuskin olisin lihonut näin paljon lyhyessä ajassa, tuskin potisin huonoa omaatuntoa lapsesta tai duuneista – varmaan hoitaisin molemmat ihan mallikkaasti…

 

Eikä varmaankaan ole vaikeaa arvata, että itsekin olen alkoholistiperheen kasvatti. Minulla joi isä. Lapsuudesta toiste. Traumoja riittää ja voi luoja, kun saisin voimaa säästää omaa lastani samoilta asioilta.

 

Peppi tahtoo raittiin elämän!