<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Jos vitutukseen voisi kuolla, Peppi olisi nyt kuollut. Menin sitten puuttumaan lapsen asioihin, vaikka nimenomaan niihin ei pidä puuttua.

 

Tämä juttu on niin tyhmä, että kirjoitettuna se ei kuullosta sadan vuoden vitutuksen arvoiselta. Mutta voin vannoa, että vituttaa.

 

Lapsi käy jumpassa yhden luokkakaverin kanssa. Kolmas luokkakaveri liittyy joukoon ja kolme lasta samassa jumpassa. Neljäs lapsi liittyy joukkoon ja neljä lasta samassa jumpassa. Pepin mutsi vie lapset jumppaan.

 

Yhtenä vientipäivänä Pepin mutsi soittaa, että viides lapsi on tullut jumpaan ja viidennen mutsi on jo ilmeisesti hakenut viidennen ja lapset kolme ja neljä. Mitä tehdään – viedäänkö lapset yksi ja kaksi kahdestaan kuten alkuun. Joo viedään.

 

Pepin lapsi kotona protestoimaan. Miksi lapsi viisi tuli. Lapsi on luokan kuningatar ja johtajatar. Pepin lapsi ei tykkää. Ja nyt sitten edes lapset kolme ja neljä eivät vissiin kulje meidän kanssa. Ja miksi me kaikki viisi emme voi kulkea yhdessä. OK. Peppi soittamaan lapsen viisi mutsille.

 

Ja se puhelu ei mennyt hyvin.

 

Jostain kamalan syvältä Pepin syövereistä tulee jotain selittämätöntä ja Peppi käyttäytyy kuin idiootti. Syyttelee viitosen äitiä: ei kelpaa enää seuraksi jumppamatkalle kaikkien seura, ei kun sinun lapsi tuli mukaan, ei kelpaa nämä yksi ja kaksi lapset sun kuljetettavaksi vaan oli porukka pakko jakaa kahtia, ensin oli nämä kaksi ja nyt ne raukat eivät saa edes yhdessä matkaa taittaa. Menkööt kakarasi muuhun jumppaan, jos ei kelpaa. Jne. Ihan järkyttävää. Koko puhelu vain luisui ja luisui huonompaan ja huonompaan suuntaan. Lopulta tilanne oli niin huono, että epätoivoissani rupesin selittelemään, että olen varmaan hullu, vaikka olenkin vain raskaana ja siis ihan vaikka mitä. Kerrasaan epätoivoisen noloa. Äiti parka luurin toisessa päässä toisteli vain, että ei voi uskoa korviaan...

 

Ja nyt mä kuolen häpeään. Mä en ymmärrä, miten kaikkia periaatteitani vastaan a) puutun asiaan, jolla oikeasti ei ole kenellekään mitään väliä ja b) ryhdyn puhumaan jotain aivan käsittämätöntä sopaa toisen äidille. Mitä ihmeen paskaa ihmisen suusta voi pulputa.

 

Kommunikointitaidottomuuden kirous

 

Töissäkään ei ole helppoa tämän onnettoman kommunikointitaidon takia. Kerrassaan en voi ymmärtää, miten nyt käyttäydyn. Mun suusta (ja kynästä) vaan tulee kertakaikkiaan kaikkia sellaista paskaa, että ei mitään rajaa.

 

Kerrassaan itsekin myönnän, että kommunikointini on tosi epäkohtelista, epäamaatimaista ja kaikkia mahdollista epä. Mä en vaan voi käyttäytyä näin. Mä en vaan voi puhua näin. En mun asemassa enkä muutenkaan.

 

Valitettavasti olen ennenkin elämässäni ollut tässä tilanteessa. Aina tällaiset täydelliset kommunikointikömmähdykset ovat liittyneet työelämässä, koulussa jne. tilanteisiin, joissa jossain määrin olen antanut periksi / ollut liian rento, liian tyytyväinen itseeni tai asioiden nykytilaan. Sellaisessa tilanteessa skappaminen ei ole ollut päälimmäisenä mielessä ja siten olen vaan mokannut.

 

Tänään laittelin huolettomasti sisäisiin sähkostiviesteihin maailmalle pomoille, että musta me kiristetään asiakasta ja asiakas on myös antanut meidän ymmärtää, että näin on. Ja toiseen viestiin, että valehtelin asiakkaalle x ja y koska en jaksanut selittää a ja b. Äsken pomo kävi oikeutetusti rähjäämässä, että sä et laita edes sisäiseen viestintään sanoja valehtelu, kiristys jne. Kirjallinen kommunikointi on oltava aina kohteliaampaa ja sen tulee kestää minkä tahansa auditin. Ja sisäisenkin viestinnän joku voi lähettää toiselle edelleen ja sitten tilanne on todella huono. Näin ei toimita... Joo Peppi ei ole kuuro eikä tyhmä. Ei ainakaan ennen ollut.

 

Aina pitäisi skarpata ja nyt en vaan ole skarpannut. Viikko vielä ja sitten kaksi kuukautta. Töiden osalta tilanne on sitten toistaiseksi tässä. Ja nyt pitää skarpata.

 

Jos vitutukseen voisi kuolla, Peppi olisi nyt kuollut. Saatanan idiootti!