Avioerosta on 10 vuotta – tai 11 vuotta – tai jotain sinne päin. Ja aina yhä uudelleen palaan siihen teemaan.

Ex -miehen kanssa olemme tavanneet kymmenen vuoden ajan aina kerran vuodessa lounaalla tunnin ajan. Homma menee niin, että Peppi kutsuu ja mies aina tulee. Tänä vuonna Peppi kutsui ja mies vastasi, ettei enää tule.

Kerran vuodessa yhden tunnin – silti se on ollut niin tärkeää minulle; kosketus omaan nuoruuteen, ensimmäiseen avioliittoon, suureen rakkauteen ja taas kerran siihen nuoruuteen. Silloin olin nuori ja kaunis opiskelija.  Silloin olin rakastunut. Olen varmaan nytkin. 40-vuotinaana rakkaus vaan on niin erilaista. Sallivaa, tuskatonta, joustavaa, odottavaa. Silloin se oli ehdotonta, tuskallista ja niin suurta.

Nyt siitä viimeisestä oljenkorresta pitää luopua. Peppi luopuu. Tietysti. Eihän vaihtoehtoja ole.

Raskauden aikana kertasin avioeron aikaiset tunnelmat tuhanteen kertaan. Esikoinen syntyi heti avioeron jälkeen. Kyllä liian pian. Raskaus ja tämä pikkuvauvavaihe nosti pintaan kaikki ne tunnelmat kymmenen vuoden takaa.  Olen käynyt tuhanteen kertaan kaiken läpi. Ja nähtävästi käyn jälleen tuhanteen kertaan kaiken läpi.

Voi vitun oljenkorsi. Pitikö senkin katketa. Varmaan piti.