Paino aamulla: 77,6 kg (laidutus ei siis suju)

Parasta eilisessä: Baarissa 6 tuntia – pelkkää kivennäisvettä (juomattomuus sujuu käsittämättömän hyvin)

Parasta päivässä: Valitsimme lapsen kanssa uuden koulurepun ja kouluvaatteita

Pahinta päivässä: Kamala työstressi<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

No niin. Olen tutustunut kirjallisuuteen ja kuten arvelinkin: olen kriisissä! 

Kysymys on kuudennen seitsenvuotiskauden (ikävuodet 35-42) kriisistä.

 

"…Myös muut (kuin henkilö itse), työtoverit, aviopuoliso, ovat menettäneet illuusionsa hänestä. Harhakuvitelmista luopuminen on molemminpuolista. Ihminen kokee sen selkeästi, koska hän on nyt saavuttanut maallisena ihmisenä olemisen syvimmän pisteen…Ihminen on, kuten sanotaan, kaikkien hyvien henkien hylkäämä…

 

Edellä kuvattu on kuudennen seitsenvuotiskauden lähtökohtatilanne. Jokainen ihminen voi itse vaikuttaa hyvin paljon siihen, mitä nyt seuraa, sillä elämänkaaren kehitys tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia.

 

Voimia vaativin tapa on epäilevien kysymysten torjuminen niin, että niitä ei tarvitse kuulla. Se ei onnistu ilman apukeinoja. Alkoholi, huumeet, liiallinen television katselu samoin kuin kohtuuton työhön uppoutuminen voivat olla yrityksiä päästä kuuntelemasta epäilyksiä.

 

Toinen mahdollisuus on valppaus…"

 

Kirjasta ihmisen elämänkaari, Mathias Wais

 

 

-          Alkoholi (juu, tavallisesti 3-4 päivänä viikossa humalassa),

-          huumeet (no ainoastaan marihuana epäsäännöllisesti, kuitenkin niin säännöllisesti, että en edelleenkään ole voinut mennä työhöntulon terveystarkastukseen),

-          liiallinen television katselu (ainoastaan krapulassa kotona – siis aina, kun olen kotona eli en ole baarissa)

-          samoin kuin kohtuuton työhön uppoutuminen (kyllä, ehdottomasti – etenkin tilanteessa vielä vuosi sitten – tarina alla)

 

No niin. Alku nykytilanteelle syntyi neljä vuotta sitten. Uusi työpaikka, ensimmäinen esimiestehtävä ja todella haastava paikka. Ensimmäiset puolitoista vuotta kuluivat sumussa ja humussa. Meni todella lujaa. Järjettömästi töitä. Ihan käsittämättömästi. Oikeasti saatoimme nukkua vuorotellen toimistolla, jotta joku koko ajan edisti projektia. Yötä päivää paahdettiin.

 

Muistan neljä vuotta sitten kesästä sen, että oli kuuma. Istuimme joka ilta töissä kahteen saakka (silloin, kun emme nukkuneet siellä). Sitten nopeasti terassille, olutta ja viiniä puoli neljään (jotta saa työasiat pois päästä), kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja taas sama rumba. Teimme töitä aivan sairaalla draivilla ja uskomattomassa kiihkossa.

 

En nähnyt perhettä lainkaan ensimmäiseen puoleen vuoteen. Lapsi aloitti yökastelun, kukat kuolivat ja kaupassa kävin ainoastaan ostamassa lähinnä alusvaatteita (koska pyykin pesuun ei ollut mahdollisuutta)…

 

Puolentoista vuoden kohdalla (2,5 v sitten) tuli elämäni toiseksi pahin takaisku (avioero on pahin). Järkyttävä tapaus työpaikalla (kerron toiste – tarinan nimi on Älä usko muumimammaa). Seuraavat puolitoista vuotta raadoin edelleen, mutta en enää iloisena ja kiihkossa tai voittamisen tahdossa. Pakosta, koska jos en olisi raatanut, muiden työt ja asiakkaat olisivat dramaattisesti kärsineet.

 

Lisäresursseja ei muka saatu. Paitsi, että heti saatiin, kun lähdin. Itseni tilalle palkattiin kolme ihmistä, kun lähdin vuosi sitten.

 

Juominen alkoi takaiskun kohdalla - 2,5 vuotta sitten marraskuussa, 35-vuotiaana. Sitä ennen juominen oli unen saamiseen, ilon saamiseen, bileisiin jne. Sen jälkeen juominen oli yksin kotona, työkavereiden kanssa baarissa jne. Ja ainut tarkoitus oli tulla humalaan.

 

Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa. En kestänyt työmäärää ja kuvittelin, että uudessa duunissa töitä on vähemmän (ei ole, mutta teen vähemmän - nyt ainut kuka kärsii, olen minä, koska en saa tavoitteita täyteen, josta seuraa stressiä – parempi sekin kuin raataminen).

 

Etenkin kuvittelin, että uudessa työpaikassa en joisi...

 

Viimeinen vuosi on ollut järkyttävä. Juominen, pettäminen ja kaikenlainen järjettömyys ei ollutkaan työn syytä tai seurausta. Se tulee jostain muualta.

 

Ja nyt ollaan tässä. Eletään hitaasti hengittäen toista viikkoa uutta elämää (joka valitettavasti muistuttaa erehdyttävästi entistä).

 

Ja nyt mä helvetti luen, että tämä onkin joku tyypillinen elämänkaarihomma. Mun elämä on oppikirjaesimerkki.

 

Tätä tarvetta muuttaa nykyisyyttä kutsutaan valppaudeksi – valppaana ihminen kuuntelee ikävuosi kriisiin kuuluvia epäilyksiä ja kysyy elämän peruskysymyksiä:

-          olenko elänyt tähän asti oikein (en),

-          olenko tuhlannut aikani ja voimani turhiin ja hyödyttömiin tekoihin (kyllä) (etenkin järjetön raataminen osakkeenomistajien rikastuttamiseksi kaduttaa – no oikeastaan koko eletty elämä viimeisen kolmen vuoden aikana kadutta),

-          mikä on minun todellinen elämän tehtäväni (en tiedä – apua)

 

Peppi valitsee valppauden ja jatkaa tutkimuksia.

 

PS. Naimisiinmeno neljännen seitsenvuotiskauden (21-28 vuotta) alussa (juu menin) on erittäin suuri virhe (aikaisen sitoutumisen vaara) ja ero hyvin tavallisesti liittyy viidennen seitsenvuotiskauden tarpeeseen ottaa vastuu itsestään kaikilla elämänalueilla. Että sekin tuli suoraan kirjasta.