<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Luettuni Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran, mikään kirja ei enää tunnu miltään. Olen humauttanut Anja Snelmannin Lemmikkikaupan tytöt ja ties kuinka monta muuta kirjasyksyn suosikkia Westön perään,  mutta toistan: mikään ei tunnu miltään.

 

Ei siksi, että Missä kuljimme kerran olisi ollut täysin käsittämättömän hyvä (se oli käsittämättömän hyvä), vaan myös siksi, että olen lesborakastunut kirjallisuushenkilöön; Lucy L. Ja siksi, että haluaisin olla Lucy L.

 

"Kun soitto loppuu, niin se loppuu. Ei ole mitään järkeä jäädä kuuntelemaan kaikua."

 

"Minä halusin vain paeta. Matkustaa kunnes kaiut ovat niin heikkoja etten enää kuulisi niitä. Mutta nyt en enää tiedä. Joskus sitä esittää roolinsa liian hyvin. Siihen väsyy ja myös siihen, miten muut ihmiset reagoivat. Mutta siitä ei enää pääsekään vapaaksi, pakotietä ei ole."

 

- Lucie Lilljenheim Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran. -

 

Tämä siis Katan blogin http://katapultti.blogspot.com/ innoittamana – Peppi kiittää Kataa kirjavinkeistä ja toivoo uutta rakkautta suositusten sivuilta.