<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lupaukset ja niiden pitäminen:

 

1. En juo – juonut kaksi siideriä ja kaksi kaljaa koko viikon aikana. Ei edelleenkään tupakkaa. Kouluarvosana 9.

2. Keskityn töihini –  sairaslomalla. Jätän arvostelematta.

3. Keskityn mieheeni ja lapseeni –  Olin alkuviikosta ihan järkyttävän pinnakireällä. Huusin lapselle, huusin anopille ja menetin hermot jokaisesta pikkujutusta. Kaikkiaan kouluarvosana kuitenkin 9.

4. En sählää muiden miesten kanssa – en sählännyt. Kouluarvosana 10.  

5. Laihdutan – laihtunut 67,5 kg uudella vaa’alla. Kouluarvosana 9.

6. Urheilen- juossut paljon. Yli  50 km. Kouluarvosana 10.

 

Viikon keskiarvo 9,4 - ylivoimainen ennätys! Saikku jytää!

 

Keskiarvojen kehitys kuukausitasolla:

1. keskiarvo 6,7

2. keskiarvo 6,8

3. keskiarvo 7,6

4. keskiarvo 7,8

5. keskiarvo 7,6

6. keskiarvo 8,4

7. keskiarvo 8,3

8. keskiarvo 8,3

9. keskiarvo 8,5

10. keskiarvo 8,9

11. keskiarvo

 

Peppi sairaslomalla

 

Tietokoneen salasanojen muisteleminen ällötti niin paljon, että en kerta kaikkiaan halunnut avata konetta ja kirjoittaa tuntojani.

 

Olen ollut aivan hermona etenkin alkuviikosta. Huutanut lapselle aivan pää punaisena ties mistä. Muun muassa siitä, että tyyppi täyttää kahdeksan eikä edelleenkään osaa ajaa pyörällä kunnolla. Varmaan kannustavaa, kun mutsi kiljuu vieressä: ”olet ainut 8-vuotias, jonka tiedän ja joka ei osaa ajaa pyörällä”. Tyyppi siihen itkuisella äänellä: ”Joo mä tiedän, mutta ei sun tarvi siitä muistuttaa vihaisella äänellä.” Että sellaisesta pyörällä ajosta varmaan tuleekin jotain.

 

Ja muutenkin oli virhe heti alkuviikosta hakea lapsi aina koulusta suoraan. Hermot eivät kestäneet lasta ja tuli vain turhia riitoja ja uhkailemista ties millä. Huusin ja haukuin lasta ja lapsi vaan painaa päätä vatsaa vasten ja sanoo: ”sä olet silti maailman paras äiti.” Ja sitten itkivät molemmat.

 

Ja anoppi soitteli moittiakseen miniää. Moitti aikansa ja miniä pimahti puhelimessa. Ja itkurääkyhuusi anopin korvaan, ettei kelpaa kenellekään ja että jätä mut rauhaa ja että mä yritän parhaani… Anoppi luonnollisesti pahoitti mielensä ja sanoi, että ei enää soittele. No soittelee tai olkoon soittelematta. Hyvä, jos ei kuitenkaan koskaan enää puuttuisi mun asioihin ja arvostelisi. Saatanan ämmä. Olkoon siellä kotona ja näkemättä lasta. Itse menettää eniten.

 

No hermot ovat nyt palautumassa ja hyvä niin.

 

Sairauslomalla olen lähinnä siivonnut. Kun pää on sekaisin, kaappien pitää olla järjestyksessä. No johan edellisestä kaikkien paikkojen siivouksesta ehti kulua kahdeksan vuotta. Jo oli vissiin aikakin siivota. Lapsen huone enää siivoamatta. Sitten kaikki paikat siivottu kertaalleen.

 

Töissä kävin eilen puolessa tunnissa lukemassa viestit – tai lähinnä vain lähetin edelleen sellaiset viestit, joissa ei ollut muita vastaanottajia, kun minä.

 

Vähän sydän tykytti. Vähän hermostutti. Mutta ei paljon. Tosin välikohtaus työpaikan kanssa kesti vain puoli tuntia.

 

Tällä viikolla jatkan siis sairaslomaa ehkä vastoin omiakin ajatuksia. Kuvittelin, että en kehtaisi olla kahta viikkoa poissa lusmuilemassa. Kuitenkin tämä on nyt toinen kerta, kun saan kaksi viikkoa sairaslomaa hermoromahduksen takia. Ensimmäisellä kerralla menin töihin enkä pitänyt lomaa. Seurauksena katastrofi, josta sain kuulla pitkään. Täydellinen epäonnistuminen budjetoinnissa.

 

Nyt en ota sitä riskiä. Jos joku minua viisaampi on katsonut aiheelliseksi, että olen poissa kaksi viikkoa, olen sitten poissa.

 

Ja nyt pitäisi uskaltaa toivoa.

 

Työn suhteen toive on muokkautumassa yritysmyyjän suuntaan. Ei alaisia. Vain omat myyntitavoitteet. Ja jos niihin ei pääse, seurauksena on vain provikoiden menetys. Ei muuta. Mutta ei alaisia, ei odotuksia visioista, uudistuksista, stategioista jne. Rooli tehokas ja toteuttava.

 

Tottakai se on rankkaa tajuta, ettei minusta sitten tullutkaan mitään suurta. Tavoittelin jotain ja OK se näytti menevän, mutta pää ei kestänyt. Ei oikeaksi johtajaksi saakka. Ei minusta. Tottakai se on rankkaa katsoa kavereita, jotka ovat elämänsä tunnossa nousemassa suurempiin ja suurempiin saappaisiin. MBA:ta pukkaa, suurempaa johtajan pallia pukkaa. Niin se on. Mutta ei minulle. Pettymys on melkoinen. Se on myönnettävä.

 

Mutta tosiasiat tosiasioina. Minusta suurempi vastuu tekee ahdistuneemman. Ja kummallista kyllä, suurempi vastuu oli mahtavaa kunnes raitistuin. Pönttö sekaisin en ottanut vakavasti. En pystynyt. Oli muuta ajateltavaa. Alkoholi ja joku sairas suhdesutinaviritys. Voi pyhä luoja.

 

Katselin eilen valokuvia vuodelta 2004. Silloin sähläsin yhden duunikaverin kanssa, olin koko kesäloman jatkuvasti humalassa, äiti ja pornopappa olivat eroamassa, pornopappa pani mun kaveria jne. Lapsesta en paljon muista. Onnelliselta ja suloiselta se näyttää kuvissa, mutta muuta en voi sanoa. Täysin olin kadoksissa itseltäni. Ihan täysin.

 

Nyt pitää lopettaa – menen työpsykologin kanssa keskustelemaan siitä, miten välittäisin vähemmän ja osaisin erottaa itseni työstä. Kuten lääkärin kanssa puhuimme, tämä ei nyt muutu työpaikkaa vaihtamalla. Tilanne muuttuu ainoastaan sillä, että opin erottamaan itseni työstä ja oikeasti näkemään itseni välineenä. Myyn aikaa ja osaamista. En itseäni.