<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

• Nyt raskausviikko 17

• Paino aamulla 68,8 kg – noin kilo tullut
• Potkut ovat tuntuneet noin viikon tai pari - ihan pienesti

Vauva potkii jo pienesti. Pienet potkut niin lämmittävät sydäntä. Jokaisen pienen potkun jälkeen lämmin tunne leviää rintalastan alle ja kyyneleet yrittävät nousta silmiin. Se on niin konkreettinen merkki siitä, että sikiö on elossa. Pienet potkut ovat suuri sisäinen salaisuus.

 

Maha pömpöttää jo. Tissit ovat muhkeat ja nännit aina koholla. Kukaan ei vielä ole onnitellut tai ihmetellyt pullistumista ainakaan ääneen. Kenellekään en toisaalta ole töissä puhunut asiasta enkä vielä pitkään aikaan puhu. Tai no siis seuraava ultra (rakenne ultra) on kolmen viikon päästä.

 

Ensin haluan katsoa lapsen mahdollisen vammaisuuden. Ja en synnytä vammaista lasta täysaikaisena. Siinä tapauksessa synnytän kuolleen lapsen puoliaikaisena. Sen jälkeen lakisääteinen ikkuna umpeutuu ja minun on pakko pitää lapsi vaikka jotain tulisikin. Ja juuri siitä syystä en kerro töissä vielä – enkä ole kertonut edes lapselle vielä. Vasta kuun lopussa tiedotan molemmat tärkeät tahot.

 

Tai työpaikalla oikeastaan kerron vasta ennen joulukuun puolivälissä – koitan piilotella mahaa ja saada vedettyä kehityskeskustelut, tavoitekeskustelut ja kaiken muun ”esimiespaskan” ilman ihmettelyä minun mahasta.

 

Kommenttini terveydenhuollon asenteesta herätti keskustelua ja itsellekin ajatuksia. Nyt jälkeenpäin ehkä päälimmäinen ajatus on se, että terveydenhuollon asenne lienee paikallaan; ne jotka ehdottomasti haluvat minkälaisen lapsen tahansa pysyvät lujana laihan painostuksen tai asenteellisuuden alla. Ne taas, jotka ovat kovin empiväisiä saavat ”synninpäästön” – näin me suosittelemme – kukaan sinua keskeytysäätöksestä moiti. Ja me keskeytyspäätöksen vammaistapauksessa tehneet vähän ihmettelemme, että näinkö maailma muuttuu ja juu samaa mieltä ollaan...